Valoa?

Istun keittiössäni.Tuijotan tyhjyyttä. Kun hän lähti, ympärille jäi vain pelkkää tyhjyyttä. Mutta tällä kertaa se tyhjyys ei ole ahdistavan musta, loputon kuilu. Tämä tyhjyys on valkoista, hyvää tyhjyyttä. Kaipausta, rakkautta, eloa täynnä. Tyhjyyskin voi siis tuntua hyvälle. Tämä on euforista tyhjyyttä, jossa olemisesta nautin. Tämä valkoinen "maailma," on odotusta, onnea ja toivoa täynnä. Tämä näyttää muistoistani ilon hetkiä, onnen hetkiä, rakastamiani hyviä muistoja. Tästä en halua palata menneeseen. Olen löytänyt. Olen löytänyt jotain vanhaa ja menetettyä, jotenkin uudenlaisen tunteen. Se on onnellisuus.. Ilo. Oloni ei ole enää ahdistunut. Olen vapaa.

Pysähdyn miettimään. Onko tämä nyt se uusi puhdas sivu, jolle voin alkaa kirjoittaa uutta elämää? Onko tämä se oikea "kultainenkeskitie?" Outo lämpö valtaa mieleni ja kehoni. Tämä saattaisi olla uuden hyvän alku. Miinua alkaa itkettää, mutta en ole surullinen. Mietin kaikkia menettämiäni ihmisiä, heillä on nyt parempi olla. En ole heille enään vihainen tai katkera.

Nousen ylös, katson ikkunasta. Enää ei näy harmautta. Kirkas päivä, joka tuo valoa, muuten pimeään huoneistoon. Mieleni halajaa ulos. Kävelen kohti parvekkeen ovea, avaan oven, pitelen valkoisesta kahvasta kiinni ja vaivihkaan hitaalla askeleella astun parvekkeelle. Ulkoilmakaan ei ole koskaan tuntunut näin hyvälle. Vetäydyn takaisin sisälle, kävelen, miltein juoksen eteiseen. Laitan mustat valkonauhaiset kengät jalkaan, heitän nahkatakkini päälle, ja pipon päähän. Otan avaimet ja ryntään rappukäytävään. Yleensä menen hissillä, mutta ajattelen, että portaat juoksemalla pääsen nopeammin. juoksen viidennestä kerroksesta portaat alas ulko-ovelle asti. Avaan oven ja astun ulos. Aivan uskomatonta miten ihanalta voikaan tuntua. Vain se että lähtee ulkoilmaan. muutaman hitaan askeleen jälkeen, lähden juoksuun kohti metsää. Tällä kertaa en juokse mitään pakoon. En menneisyyttä, en ahdistusta, en mitään. Juoksen aivan kuin yrittäisin ottaa kiinni jotain. juoksen kallioden ja metsän poikki, kohti korkeaa mäkeä. Mäen laella tunnen saavuttaneeni sen, sain siitä kiinni. en vain tiedä mistä, mutta tiedän että tämä on hyvää eikä pahaa. Näen mäen päältä koko kaupungin. Istahdan kalliolle, olen onnellisempi kuin koskaan. Näen merelle asti. Tuijotan merta.. Ja näen siellä koko tulevaisuuden. Katson itseäni kuin peilinkautta.

Sain sen kiinni. Olen onnellinen..

Vain elämää

Iltapäivä mennyt istuskellessa ja nettiä selaamalla. Samaa tylsyyttä siis taas päivästä toiseen. Lisää taas kahvia, ja parvekkeelle tupakalle. Istahdan takaisin röökin jälkeen koneen äärelle. Avaan uuden välilehden, ja alan selaamaan vanhoja blogi tekstejäni. Huomaan etten oikeastaan ikinä kirjoita juuri siiitä mitä sillä hetkellä teen vaan kelaan vanhoja päivien tapahtumia ja kirjoitan niitä nykyisessä muodossa. Tosin siitähän saattaisi tulla aika tylsää luettavaa jos kirjoittaisin siitä mitä juuri sillä hetkellä teen. Pelkkää Koneella olo tekstiä ja muutamia päivän juttuja. Tosin oikeastaan mistä elämäni tuntuu koostuvan? Turhasta "draamasta," päivittäisestä ketutuksesta, koulussa istumisesta ja koneella olosta. Tupakan polttamisesta ja kahvin juomisesta. Ehkä joskus jopa minäkin saatan kaivata vaihtelua elämääni, tavalla tai toisella. Ei vain oikein tiedä, että miten..
Jos joku osaisi auttaa löytämään uuden suunnan elämälle? Vaihtelua jokaiseen päivään ja päivittäisiin rutiineihin. Tupakan voisi varmaan vaihtaa purkkaan, kahvin teehen, koneen kirjoihin ja draaman vain voisi päästää toisesta korvasta sisään ja samalla toisesta ulos. siinäkin toki olisi vaihtelua. Mutta kaipaan suurempia muutoksia. Jotain täysin erilaista mutta mitä..?

Elämän pimeys ja valo

Elämässä tulee monenlaisia seikkailuja. Kavereiden, ystävien ja itsensä kanssa, mitä yllättävimmillä tavoilla. Olin onnellinen kunnes hän lähti elämästä. Minulla oli perhe ja ystävät tukena. Kun hän katosi elämästäni, pitkälle alamäelle ei tuntunut näkyvän loppua. Tipuin mustaan pohjattomaan kuiluun ja kuilun pohjaa ei näkynyt missään. Vajosin aina vain alemmas ja alemmas. Tuntui, ettei sille näkynyt loppua. Masennukseni oli kuin musta verho ympärilläni, ilman värien vaihteluja. Aina vain se musta verho, verho jota ei pystynyt avaamaan sisäpuolelta. Muutamat, vain harvat pystyivät raottamaan synkkää verhoa, nähdäkseen sen sisään. Itsekään en enää tiennyt millainen olin, en nähnyt itseäni peilistäkään. Pelkkää pimeyttä silmän kantamattomiin. Ja niistä muutamista, vain pari auttoivat nostamaan sen verhon ympäriltäni.
Nämä muutamat henkilötkin tulivat elämääni aivan yllättäen takaisin. Ilman yhtään varoituksen sanaa. En pysty kuvailemaan tunnetta, kun pikku hiljaa joku rakentaa tikkaita minulle, jotta pääsen pois kuilusta. Askel askeleelta olen taas lähempänä todellisuutta, onnellisuutta, valoisuutta. Olisiko pitänyt uskoa, että joku vielä pystyy auttamaan? Itse en enää uskonut, mutta jotkut uskoivat pystyvänsä siihen ja onnistuvatkin myös siinä. 

Tässä taas kahvikupillisen ääressä kirjoitellessa, uudenlainen perhe ympärillä.. Elämä alkaa taas pikku hiljaa hymyilemään tähänkin risukasaan. Uusi usko elämään on omituinen tunne. Vanhan haluan sulkea ulkopuolelle elämästäni. Tekoni, sanomiseni, entiset ystävät, menneet päivät ovat minulle enää vain historiaa. En välitä enää. Tulevaisuus on se; joka antaa ihmiselle uskoa uuteen aamuun. 

Juon kahvini loppuun taustalla soi -haloo helsinki maailma on on tehty meitä varten-.

Olen ajatellut viime aikoina paljon menneisyyttäni. Ja muistoja. Parasta on jättää kaikki taakse ja aloittaa kaikki alusta puhtaalta pöydältä ilman ennakkoluuloja, ilman että kukaan tuntee tai tietää taustojani. Kerron itse sen, mitä kerrottavana on. Älkää enää sekaantuko asioihini. Ette tunne minua enää. Nämä ihmiset auttavat minua pääsemään entisestä. Älkää viekö heitä minulta. Ei varmaan ole paljoa pyydetty? Joillekin se ehkä on liian suuri pyyntö. Se ei ole ongelmani. En enää kuuntele tai luota. Teen itse omat päätökseni, ilman muiden "apua." Osaan ja haluan selvytyä itse. Haluan näyttää teille ennakkoluuloisille, että aion onnistua edes jossain. Ja se on elämäni. Ja vain minun elmäni. Olen oman elämäni päähenkilö. Ja arvostan sitä että saan kirjoittaa itse oman elämäni tarinan. Minulta saatte myös arvostusta takaisin, tehkää muille niinkuin haluaisitte itsellenne tehtävän. Kiitos ja kuittaus.

Aamutkin voivat olla kivoja

Pyöräilen kouluunpäin. Vihdoinkin lämmin kevät tuuli puhaltaa kasvoilleni. Tätä on odotettu. Kevättä. Musiikin soidessa kuulokkeista, katselen samalla ympärilleni ja toivon että puihin ja pensaisiin tulisi pian lehdet, jotta alkaisi näyttää kesältä. Aurinko lämmittää kasvoja ja nahkatakin kanssa alkaa tulla kuuma pyöräillessä. Varma kevään merkki. Pääsen kouluun asti, laitan pyöräni siniseen, katokselliseen pyörätelineeseen ja lukitsen pyöräni. Kävelen koulun aulaan ja siitä suoraan kahvioon, ostan kahvin ja kävelen takaisin ulos pyörätelineille. Istahdan keltaiselle penkille, jos sitä nyt enää keltaiseksi voi sanoa, kun maalit ovat kuluneet lähes olemattomiin. Otan taskusta tupakan ja sytytän. Nautin lämpimästä aamusta kahvin ja tupakan kera. 
Samalla mietin, että minne luokkaan pitäisi mennä. Soitan Roosalle ja kysyn, ei hänkään tiedä ja hän on vasta tulossa ja hän käskee odottaa pyörätelineillä. Odotan siis niin kauan, että hän tulee. 
Roosa saapui ja lähdimme kävelemään takaisin sisälle, etsimään luokkaamme. Tunnin alkua odotellessa luokan edessä vaihdamme viikonlopun kuulumiset nauramme toistemme jutuille ja rentoudumme ennen tunnin alkua sopivasti. 
Hetken hiljaisuuden aikana ehdin miettiä että tämä on selvästikin ollut mukavin aamu pitkään aikaan. Ilman murehtimisia ja ongelmia. Heräsin hyvin ja nopesti, ilman sähläämistä ja torkuttamista, ilman kiirettä. Jatkuisipa viikko näin.
Opettaja saapuu luokan eteen. Nostamme itsemme ylös, laukkujen ja takkien kanssa. kävelemme luokkaan, istumme paikoillemme ja alamme keskittyä taas kouluun.

Vappuna

 Istun linja-autossa, hän on vieressä. Hän ei puhu, ei sano sanaakaan. Painan kuulokkeet korville ja musiikki soimaan. Lähestymme Turun satamaa. Uusi laiva odottaa lähtöä Ruotsiin. Risteilylle taas pitkästä aikaa. Terminaalissa on kaiken kirjavaa väkeä, suomalaisia, ruotsalaisia, kiinalaisia, japanilaisia, ja monista muista maista.  Kävelemme kohti porttia numero viisi. Ovet avutuvat ja tungosen läpi laivaan. Uuden laivan tuoksu on huumaava. Ei ole sitä tavanomaista tunkkaista hajua. Viemme tavarat hyttiin ja suuntaamme kannelle sen jälkeen. Katsomme, kun laiva lähtee. 
Lähdöstämme on nyt noin 2 tuntia aikaa. Muutaman snapsin jälkeen, alkaa olla taas tavanomaisen hauskaa. Ympärillämme menee ja tulee ihmisiä. Iltaa kohti mentäessä siirrymme baarin puolelle ja sen jälkeen tanssilattialle. Ilta sujuu hyvin. Muutamaa sanaharkkaa lukuunottamatta. 
Muutama ventovieras istuu pöytäämme juttelemaan ja hetken puhuttuaan poistuvat. Minulla ainakin oli mukavaa. Kamerakin tuli tarpeeseen kuvia otettaessa. Illan päätteeksi baarin ovet menee kiinni ja meidän on poistuttava. Laiva keinuu ja me keinumme sen mukana kohti hyttiä.

Hassua, että matka on jo ohi. Toivon pääseväni useammin irtautumaan arkielämästä. Kotona makoilu ja kahvin juonti alkaa ja tuntua harvinaisen tylsältä. Onhan se kuitenkin ihan normaalia jos haluaa välillä muutakin kuin samaa jokapäiväistä aneemista rutiinia noudattaa. Jumitan katseeni valkoisiin "keittiön"verhoihini ja jatkan kahvini hörppimistä.

Harmautta

Istuudun koneelle, jään miettimään hänen sanojaan. Sanat voivat satuttaa paljon, muistot voivat tehdä kipeäksi ja viedä pysyvästi menneeseen. Joka päivä, astun eteenpäin varmoin askelin minne ikinä kuljenkaan. Toivoen, että ne askeleet jotka kuljen, veisivät minut takaisin niihin hetkiin joita muistelen, mutta niin, että elän niissä tänäkin päivänä. Tiedän syvällä itsessäni, ettei se onnistu koskaan. Kuuntelen Helloweenin biisiä - If i knew- ja vaihdan biisin, Helloween- Forever and one-
Palaan mielessäni aikoihin, joita ei enää ole. Elämä voi muuttua sekunnissa huonoon, mutta kun se muuttuu hyvään, se on pitkä tie. Elämän pohjalla on rankkaa ja tuskaista kulkea. Mutta sekin on kuljettava loppuun asti.
Katson ulos huoneistoni ikkunasta, miettien miten voi kaikki kääntyä ympäri yhdessä päivässä. Elämässä on usein hauskoja hetkiä, mutta tuntuu kuin ne hautautuisivat depression täyteisten hetkien alle. Hyvät, ihanat muistot hautautuvat enää harmauteen ja tuhottuihin unelmiin. 
Nousen koneen vierestä, lähden keittiöön keittämään kahvia. Odotan kahvia, palaan hetkeksi koneelle, ajatukset tyhjinä, mitään sanomattomina istun ja tuijotan koneeni näyttöä. Selaan yhteisiä kuviamme, kyyneleet hiipivät väkisinkin silmille. 
Niin paljon hyvää, niin paljon pahaa. Palaan keittiöön hakemaan kahvia. Pyyhin kyynelet silmiltäni. Tartun ensimmäiseen kuppiin, joka käteen sattuu tiskikaapista. I Love You mukini.. Onko tämä jo kohtalon ivaa? Kaadan kahvin sinne, sen enempää miettimättä. Laitan feikki "croksini" jalkaan, avaan parvekkeen oven, otan tupakka askin parvekkeen lasipöydältä ja istuudun vanhaan rottinkituoliini sytyttämään tupakan.
Istun pitkän aikaa miettien kulunutta kuukautta. Mtä vielä voi tehdä väärin? Ei kai mitään. Tuijotan parvekkeeltani alapuolellani ohitse kulkevia ihmisiä, kukaan heistä ei hymyile. Kaikki ovat vakavia. Kasvot ilmeettömät, kuin aaveilla. Ehken olekaan ainut, joka on hukkunut harmauteen. Kuulokkeet korvillani, tapan itseäni lisää kuuntelemella yhteistä lauluamme. -Adore you- Ilmeeni on tyhjempi kuin koskaan..  Olen päättänyt olla itkemättä.. Se ei oikein tunnu onnistuvan. Nousen rottinkituoliltani, heitän tupakkani tuhkakuppiin ja kipuan sisälle vaivalloisen oloisena. Koskaan ei ole mikään ollut yhtä tyhjänä sisälläni kuin nyt.  
Kaikesta huolimatta, minulla on velä jotain. Minuuteni on tallella. Tiedän edelleen kuka olen mikä haluan olla, se antaa minulle voimaa jatkaa tätä harmaata arkea vahvoin askelin eteenpäin vaikka olisin kuinka rikki. Kettiöön päästyäni alan käyttää turhautuneisuuttani tiskaamisen ja pölyjen pyyhkimiseen. Päätän lopettaa murehtimisen ja hukuttautua sohvalle peiton alle ja turruttaa mieleni suklaalla ja huonoilla saippuasarjoilla. 

Kevättä kohti taas

Kulkiessani kohti koulua,
katson kanaalin. Jäät ovat sulanneet.
Kylmä tuuli puhaltaa takaa.
Ihan syksyinen tunnelma. Askel askeleelta kuljen eteenpäin.

Lasken laattoja jalkakäytävältä jalkojeni alta. 
Kadut on lakaistu hiekoista,
asfaltoitu pyörätie näyttää houkuttelevalta. 
Lasken skeittilaudan kädestäni maahan, 
jatkan matkaa rullaten.
Tuuli antaa lisää vauhtia. Väistelen kaivon kansia ja
tuulen lennättämiä oksia ja risuja pyörätiellä.

Koulu lähestyy metri metriltä. Hyppään pois laudan päältä ja
kävelen sen kanssa aulaan ja sieltä naulakoille.
Ripustan takkini naulakkoon, 
jätän myös skeittilaudan naulakoille. 

Ja taas uusi päivä on alkanut. Mutta miten se loppuu?

Taas koulunpenkille

Päivät kuluvat, yksi kerrallaan, välillä hitaasti joskus nopeasti.. Joskus aika vain matelee, aivan kuin ärsyttääkseen. Istun luokassa, kuulokkeet korvilla, Jennifer Lopez-on the floor soi valkoisista kuulokkeistani. Odotan oppitunnin alkua.

Tämä on taas niitä hetkiä, kun aika kulkee matelemalla. Melkeimpä tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt.. nyt voin vain sanoa, että minulla on aikaa. Aikaa miettiä, ajatella, pohtia.. Viime viikot ovat olleet sekavia.. On ollut pakko elää minuutti kerrallaan ja pelätä mitä seuraava minuutti tuo tullessaan. 

 Katson kahvikuppia pöydälläni. Kahvi maidolla, vihreässä kupissa. Katsahdan ulos luokan ikkunan sälekaihtimien välistä. Keväinen aurinko on taas kadonnut pilviverhon taakse. Ilmat ovat lämmenneet, mutta taas alkaa sataa vettä. Minne jäi se viikko, kun aurinko paistoi joka päivä? Lämpimät auringontäyteiset päivät tuntuvat edelleen niin kaukaisilta ajatuksilta. Mutta ainut piristys on se tässä hetkessä, että sen on varmaa joka vuosi.. Kesä tulee aina ennemmin tai myöhemmin. opettaja saapuu luokkaan. Lopetan haaveiluni. Kaivan laukusta muistiinpanot ja avaan kirjan sivulta 26. Opettaja laittaa kalvon piirtoheittimelle, asettelee sen suoraan ja tästä lähtee taas yksi koulupäivä liikkeelle.

Se on vain elämää.

Kaikki ei mene aina niinkuin haluaisi. Elämä antaa, mutta elämä myös ottaa. Mikään ei ole helppoa, mutta pikku asioista pitää juuri sen takia nauttia. Laimea elämämme olisi anemista ja raskas taivaltaa ilman pieniä ilon hetkiä. Pitää tarttua joka hetkeen ja elää hetkessä, vaikkakin sopivissa määrin. Mennyttä voi muistella, mutta siinä ei saa elää. Tulevaisuutta saa suunnitella, mutta siinä ei saa kulkea. MIkään ei ole tarpeeksi iloista ilman, että tekee jostain iloista. Positiivinen asenne on parasta mitä ihmisellä saattaa olla. Positiivisen asenteen pitämiseen vaikuttaa rakkaimmat, läheiset, ystävät, kaverit ja ympäristö. Itsestään selvää sinänsä. Vaikkakin ympäristö ja lähellä olevat ihmiset ovat positiivisia asioita, ne saattavat kääntyä myös anemisiksi ja masentaviksi asioiksi...

Istun penkillä, kahvikuppi toisessa kädessä ja tupakka toisessa kädessä. Heräsin juuri. Keväinen aamu aurinko paistaa parvekkeelleni. Auringon lämpö hyväilee kasvojani.Pitkän talven jälkeen, en edes muistanut enää kuinka ihanalta se tuntuu. Puhelimeni messengeriin alkaa tulvia viestejä. Ei mitään niin mukavaa asiaa. Raskaan eroni jälkeen en nyt juuri olisi jaksanut tälläisiä asioita lukea. Mikseivät ihmiset jo ymmärrä että pitäisivät huolen omista asioista. Moni olisi päässyt vähemmällä. Nousen ylös. Suljen puhelimeni. En vastaa tänään kellekään. Alkoi masentaa. Mietin yhteisä hetkiämme. Iloisia hetkiä, huonoja hetkiä, hetkiä jolloin olisin voinut sanoa ja toimia toisin. Ajattelin myös niitä kun sinä olisit voinut toimia toisin. Mietin jokaista hetkeä, kun sanoin sinulle, rakastan sinua. Tämä kaikki on nyt mennyttä ja se jää menneeseen. Ne kaikki jäävät muistoihin elämään, hyvinä tai huonoina muistoina. Vaikka itselleni yrittäisin väittää, että katuisin kaikkea, ei se ole niin. Aina Kun joku kysyy: "jos saisit elää elämäsi uudestaan.. Mitä tekisit toisin?" Sinun tulee vastata. Ettet kadu mitään ja mitään et muuttaisi. Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Minkä yli ei pääse, yritetään niin kauan että pääsee toiselle puolelle. Älä koskaan sano että joku olisi mahdotonta. 

Tämän itseni tsemppaamisen jälkeen olen valmis uuteen päivään. Olen valmis uuden sivun aloittamiseen. Aloitan elämässäni uuden aikakauden.  Aloitan sen ihmisen kanssa. Joka on tärkeä. Kenestä en luovu. Kenen vuoksi jaksan yrittää ja pidän kiinni parhaani mukaan. Tiedän, että tämä onnistuu.  Olen valmis tähän. Muutama viiko taaksepäin sanoin hänelle.. Rakastan sinua... Mutta nyt sanon sen sinulle.

Istahdan sohvalleni. Avaan läppärini kannen en mene facebookkiin. Jätän kaiken sosiaalisen median toisarvoiseksi tänään. Laitan leffan pyörimään koneelta, ja painaudun rakkaani viereen.. 

Puoli kuusi

Istun parvekkeeni portaalla. Kylmä tuuli puhaltaa kasvoille ja päätän painua sisälle lämpimän patterin ääreen. Olisipa jo kevät. 

Katson makuuhuoneeni ikkunasta vanhaa naishenkilöä, joka on koiransa kanssa ulkona. Vastaan tätä naista ja koiraansa kävelee joku vanhempi herra. He pysähtyvät rupattelemaan.  Kuluu tovi jos toinenkin, kunnes molemmat jatkavat matkaansa. Mitä mahtoivat jutella..? 

Pakkaudun nojatuolilleni hyvän kirjan, viltin ja kahvimukillisen kanssa, ja varpaat laitan patterin päälle lämpiämään. Uppoudun kirjaan pitkäksi aikaa, havahdun vasta kun puhelimeni alkaa soida. Henna näemmä soitti. Ihan tuiteleissa. Kello on vasta puoli kuusi. Onhan se kivaa kun joku muistaa minut ja soittaa minulle. Mutta voisi sen joskus tehdä selvänäkin. Unohdan jo koko hennan kännipuhelun ja jatkan kirjani lukemista. Loppu ilta kuluukin mukavasti lueskellessa ja telkkarin jännäriä tuijotellessa.