Harmautta

Istuudun koneelle, jään miettimään hänen sanojaan. Sanat voivat satuttaa paljon, muistot voivat tehdä kipeäksi ja viedä pysyvästi menneeseen. Joka päivä, astun eteenpäin varmoin askelin minne ikinä kuljenkaan. Toivoen, että ne askeleet jotka kuljen, veisivät minut takaisin niihin hetkiin joita muistelen, mutta niin, että elän niissä tänäkin päivänä. Tiedän syvällä itsessäni, ettei se onnistu koskaan. Kuuntelen Helloweenin biisiä - If i knew- ja vaihdan biisin, Helloween- Forever and one-
Palaan mielessäni aikoihin, joita ei enää ole. Elämä voi muuttua sekunnissa huonoon, mutta kun se muuttuu hyvään, se on pitkä tie. Elämän pohjalla on rankkaa ja tuskaista kulkea. Mutta sekin on kuljettava loppuun asti.
Katson ulos huoneistoni ikkunasta, miettien miten voi kaikki kääntyä ympäri yhdessä päivässä. Elämässä on usein hauskoja hetkiä, mutta tuntuu kuin ne hautautuisivat depression täyteisten hetkien alle. Hyvät, ihanat muistot hautautuvat enää harmauteen ja tuhottuihin unelmiin. 
Nousen koneen vierestä, lähden keittiöön keittämään kahvia. Odotan kahvia, palaan hetkeksi koneelle, ajatukset tyhjinä, mitään sanomattomina istun ja tuijotan koneeni näyttöä. Selaan yhteisiä kuviamme, kyyneleet hiipivät väkisinkin silmille. 
Niin paljon hyvää, niin paljon pahaa. Palaan keittiöön hakemaan kahvia. Pyyhin kyynelet silmiltäni. Tartun ensimmäiseen kuppiin, joka käteen sattuu tiskikaapista. I Love You mukini.. Onko tämä jo kohtalon ivaa? Kaadan kahvin sinne, sen enempää miettimättä. Laitan feikki "croksini" jalkaan, avaan parvekkeen oven, otan tupakka askin parvekkeen lasipöydältä ja istuudun vanhaan rottinkituoliini sytyttämään tupakan.
Istun pitkän aikaa miettien kulunutta kuukautta. Mtä vielä voi tehdä väärin? Ei kai mitään. Tuijotan parvekkeeltani alapuolellani ohitse kulkevia ihmisiä, kukaan heistä ei hymyile. Kaikki ovat vakavia. Kasvot ilmeettömät, kuin aaveilla. Ehken olekaan ainut, joka on hukkunut harmauteen. Kuulokkeet korvillani, tapan itseäni lisää kuuntelemella yhteistä lauluamme. -Adore you- Ilmeeni on tyhjempi kuin koskaan..  Olen päättänyt olla itkemättä.. Se ei oikein tunnu onnistuvan. Nousen rottinkituoliltani, heitän tupakkani tuhkakuppiin ja kipuan sisälle vaivalloisen oloisena. Koskaan ei ole mikään ollut yhtä tyhjänä sisälläni kuin nyt.  
Kaikesta huolimatta, minulla on velä jotain. Minuuteni on tallella. Tiedän edelleen kuka olen mikä haluan olla, se antaa minulle voimaa jatkaa tätä harmaata arkea vahvoin askelin eteenpäin vaikka olisin kuinka rikki. Kettiöön päästyäni alan käyttää turhautuneisuuttani tiskaamisen ja pölyjen pyyhkimiseen. Päätän lopettaa murehtimisen ja hukuttautua sohvalle peiton alle ja turruttaa mieleni suklaalla ja huonoilla saippuasarjoilla.