Älä näe kuolemaa, näe elämä

Kun näin hänen makaavan siinä sängyn pohjalla, mieleeni muistui kuinka olin lapsena raahannut häntä perässäni pitkin maita ja mantuja, nurkuen leikkeihini mukaan. Jutellut hänen kanssaan mukamas kuin aikuiset. Asiat olivat nyt toisin. 
Astelin sisään, halasin hänen vaimoaan, lujasti ja päättäväisesti. Jatkoin kulkuani eteisestä, keittiön kautta, harmonisen valkoisen sävyiseen makuuhuoneeseen. Peessien nelikulmioiden printtilakoinoiden välissä hän makoili. Kättelimme ystävällisesti tervehtien. Hänen kädenpuristuksensa oli kovin veltto. Hengitys kieli henkisesti ja fyysisesti raskaista kivuista. Keskustelimme. Kaikki olimme vahvoja, tai emme ainakaan näyttäneet millainen tunnekuohu paloi koko ajan sisällämme. Huonosta kunnostaan huolimatta hänen silmänsä ja olemuksensa huokui rauhallisuutta ja hyväksyntää kaikkea kohtaan.
Vaikka kaikki tiedämme tilanteen, emme osaa suhtautua. Mitä pitäisi sanoa kuolevalle?
Kaipaako hän lohdullisia sanoja? Ei en usko. Hänelle on tärkeää, keskustelut, halaus, käden puristus. En osaa kuvitella saatika asettua hänen asemaansa. Mielessä pyörii kivun sekaisten ajatusten keskellä muistot, asiat jotka olisi voinut tehdä toisin, mitä olisi vielä pitänyt ja voinut tehdä. 
Kaikki me lähdemme täältä joskus. Toiset vain valitettavasti aikaisemmin kuin toiset ja aikaisemmin, kuin haluaisimme. En voi sanoa varmaksi, mutta voisin melkein väittää hänen hyväksyneen, että hänen aikansa on nyt. Mieleeni palaa kaikkia pieniä muistoja yhteisistä pikkuisista hetkistämme. Kuten esimerkiksi se, kun poimin lapsena heidän takapihaltaan sinivuokon ja näytin sitä hänelle. Hän hymyili ja totesi, että se on sinivuokko. Muistan sen lempeän katseen ja hymyn. Muistan kun isäni ja hän olivat heidän pihallaan ja naureskelivat jollekin. En ollut sitä lapsena ymmärtänyt, mutta nyt näin myöhemmin, kun nidon muistojani hänestä yhteen nippuun mielessäni, mieleeni piirtyy kuva, iloisesta, elämän myönteisestä ihmisestä jonka lempeää hymyä, jonka hän sille pienelle tytölle soi, ei voi unohtaa. 
Mielessäni ajattelen, että kyllä hän tämänkin taiston vielä voittaa. 
Emme voi sanoa mitään vielä varmaksi. Täällä pienellä planeetalla suuressa universumissamme on monet saaneet "kuoleman tuomion" lääkärin suusta ja ovat osoittaneet sanat: "mitään ei ole tehtävissä." vääriksi. Kuoleman kanssa taistelevat voittajat, voivat voittaa vielä viimeisen taistonsa. 
Hänen vaimonsa on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle jotain pientä kahvin kanssa. Kahvin hän tarjoili Pentikin kahvikupeista. Istuimme alas. Tunnelman keventäminen oli hyvin vaikeaa. Ei oikein tiennyt mitä voi ja mitä kuuluisi sanoa. Juttelimme kuitenkin vähän niitä näitä. 
Hänen vaimonsa osa ei myöskään ole helppo. Ovathan he jo olleet yhdessä vuosikymmenet. Millainen sisäinen taisto hänelläkin on tilanteesta. Millaisen tyhjyyden hänen miehensä lähtö häneen jättäisikään. Emme kukaan voi sanoa muuta, kuin elämä jatkuu kuoleman jälkeen.  Ja muistaa jutella. Mistä vain, kelle vain kenelle pystyy uskoutumaan. 
Voimia teille molemmille. Muuta en kykene sanoisksi pukemaan.
Olemme juoneet kahvin ja menemme vielä hetkeksi makuuhuoneen puolelle istumaan. Keskustelemme jonkin aikaa, kunnes päätämme lähteä. Astelen sängyn viereen. Pyrin pitämään iloisen ilmeen kasvoillani, kumarrun hänen viereensä ja halaan häntä hellästi, mutta kuitenkin lujasti. Tunne vyöry sisälläni, jota olin lukinnut pysymään sisällä, purkautui. Itkuisella äänellä sanoin vain: "moikka" Puoliksi kuiskaten. En halunnut hyvästellä, mutta en pystynyt myöskään sanomaan nähdään. Astelemme eteiseen ja halaan oikein lujasti hänen vaimoaan. Yritän olla itkemättä kun käven ulos ovesta ja huikkaan vielä kerran moikka. 
En tiedä olenko enne ollut näin vaikeassa tilanteessa. Kerran aikaisemmin, kun pappani teki lähtöään, olen kokenut saman. Mutta en sielloin osannut käsitellä asiaa sanoin kuin nyt. Olin silloin kuitenkin sen verran nuorempi. En osannut uskoa että ne olivat viimeiset hyvästit. Ja niin en aio nytkään uskoa.
Kuoleman jälkeenkin on elämä jatkunut ja tulee jatkumaan kuten ennenkin. Nyt tällä hetkellä se on vain niin vaikea uskoa.

Tämä kirjpoitus on omistettu ihanalle pariskunnalle ja toivon voimia koko sydämestäni teille molemmille<3

Aamu, tietokone ja kahvikuppi ja onnen oivallus

Musiikki soi youtubesta, selailen netissä facebookkiani ja vilkaisen kännykästäni instagramiani ja mieleen muistuu blogini. Voisi taas kirjoittaa jotain pitkästä aikaa, mutta mitä? Ajatuksia vai tapahtumia? Päädyin molempiin.
Lueskeltuani hetken vanhoja blogi tekstejäni, mieleeni muistui vaikeita asioita, menneestä. Ne ovat onneksi menneitä. Voisi olla aika kirjoittaa positiivisesti. Katson sinistä kahvikuppia oikean käteni vieressä. Otan kupin käteeni. Kahvini on jo haalennut lähes kylmäksi. Kävelen keittiöön ja kaadan haalenneen kahvini päälle lämmintä kahvia. Tallustelen takaisin olohuoneeseen ja istahdan tietokonepöydän äärelle. Nousen uudestaan ja kävelen makuuhuoneen läpi parvekkeen ovelle ja vedän turkoosit tossut jalkaan ja astelen parvekkeelle tupakalle. Kadulta kuuluu tavalliseen tapaan liikenteen ja ihmisten hälyä. Tällä kertaa melumassaan sekoittuu ambulanssin ääni. 

Istahdan takaisin koneen äärelle ja jatkan kirjoittamista, miettimistä. 
Miten niin pieneen elämään mahtuu niin pienessä ajassa niin paljon? Olemme saaneet rakennettua omasta mielestäni meille toimivan, sopivan, ihanan pienen perheen. Kumppani ja hänen ihana, suloinen lapsensa. Aina kaikki ei ole ollut helppoa tai yksiselitteistä. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki on viimein lähtemässä lopullisesti oikeaan suuntaan, hyvään sellaiseen. Kaksivuorotyöni valitettavasti syö oman aikansa meidän yhteisestä ajastamme. Ja pitäisi vielä saada itsestään sen verran niskasta kiinni että jaksaisin osallistua enemmän arkeen. Eiköhän kaikki helpotu, kun masennuksen poikasenikin väistyy tulevan kevään myötä. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa edes pienistä asioista kiinni viimeaikoina ja se on auttanut jaksamaan tekemään pieniäkin asioita, kuten kaupassa käyminen. Onneksi kumppanini jaksaa ymmärtää ja tukea. Ymmärrys ja tukeminen molemminpuolisesti tuntuu toimivan. 
Kaikki tämä tuntuu toimivan ja antaa minulle energiaa nousta sängystä. En vaihtaisi tätä elämää muuhun. Yhteen kuuluvuuden tunne ja se että jokin välittää, riittää pitämään minut onnellisena. 
Olen aina ajatellut etten voisi olla onnellinen ilman hienoa autoa, ilman suurta maallista omaisuutta. Kuvitella, että kumppanini lapsen minulle suoma hymy saa minut tuntemaan itseni onnelliseksi ja onnistuneeksi. Ei ole parempaa tunnetta kuin tuo edella mainitsemani hymy. Ehkä se sittenkin on totta, että onni rakentuu pienistä asioista, arkemme ympärillä. Ei tarvitse olla mitään erityistä. 
Onnen löytäminen elämääni on ollut vaikea ja raskas tie. Ja varsinkin ymmärtäminen, mistä onni koostuu. Jos olisin aikaisemmin oivaltanut nämä, olisin ollut onnellinen koko ajan. 

Keittiössä kilisee astiat. Kävelen keittiöön ja totean hänelle, että minä tiskaan. Näillä tämä lähtee kulkemaan. Pieni suuri askel, kohti suurempaa.