Älä näe kuolemaa, näe elämä

Kun näin hänen makaavan siinä sängyn pohjalla, mieleeni muistui kuinka olin lapsena raahannut häntä perässäni pitkin maita ja mantuja, nurkuen leikkeihini mukaan. Jutellut hänen kanssaan mukamas kuin aikuiset. Asiat olivat nyt toisin. 
Astelin sisään, halasin hänen vaimoaan, lujasti ja päättäväisesti. Jatkoin kulkuani eteisestä, keittiön kautta, harmonisen valkoisen sävyiseen makuuhuoneeseen. Peessien nelikulmioiden printtilakoinoiden välissä hän makoili. Kättelimme ystävällisesti tervehtien. Hänen kädenpuristuksensa oli kovin veltto. Hengitys kieli henkisesti ja fyysisesti raskaista kivuista. Keskustelimme. Kaikki olimme vahvoja, tai emme ainakaan näyttäneet millainen tunnekuohu paloi koko ajan sisällämme. Huonosta kunnostaan huolimatta hänen silmänsä ja olemuksensa huokui rauhallisuutta ja hyväksyntää kaikkea kohtaan.
Vaikka kaikki tiedämme tilanteen, emme osaa suhtautua. Mitä pitäisi sanoa kuolevalle?
Kaipaako hän lohdullisia sanoja? Ei en usko. Hänelle on tärkeää, keskustelut, halaus, käden puristus. En osaa kuvitella saatika asettua hänen asemaansa. Mielessä pyörii kivun sekaisten ajatusten keskellä muistot, asiat jotka olisi voinut tehdä toisin, mitä olisi vielä pitänyt ja voinut tehdä. 
Kaikki me lähdemme täältä joskus. Toiset vain valitettavasti aikaisemmin kuin toiset ja aikaisemmin, kuin haluaisimme. En voi sanoa varmaksi, mutta voisin melkein väittää hänen hyväksyneen, että hänen aikansa on nyt. Mieleeni palaa kaikkia pieniä muistoja yhteisistä pikkuisista hetkistämme. Kuten esimerkiksi se, kun poimin lapsena heidän takapihaltaan sinivuokon ja näytin sitä hänelle. Hän hymyili ja totesi, että se on sinivuokko. Muistan sen lempeän katseen ja hymyn. Muistan kun isäni ja hän olivat heidän pihallaan ja naureskelivat jollekin. En ollut sitä lapsena ymmärtänyt, mutta nyt näin myöhemmin, kun nidon muistojani hänestä yhteen nippuun mielessäni, mieleeni piirtyy kuva, iloisesta, elämän myönteisestä ihmisestä jonka lempeää hymyä, jonka hän sille pienelle tytölle soi, ei voi unohtaa. 
Mielessäni ajattelen, että kyllä hän tämänkin taiston vielä voittaa. 
Emme voi sanoa mitään vielä varmaksi. Täällä pienellä planeetalla suuressa universumissamme on monet saaneet "kuoleman tuomion" lääkärin suusta ja ovat osoittaneet sanat: "mitään ei ole tehtävissä." vääriksi. Kuoleman kanssa taistelevat voittajat, voivat voittaa vielä viimeisen taistonsa. 
Hänen vaimonsa on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle jotain pientä kahvin kanssa. Kahvin hän tarjoili Pentikin kahvikupeista. Istuimme alas. Tunnelman keventäminen oli hyvin vaikeaa. Ei oikein tiennyt mitä voi ja mitä kuuluisi sanoa. Juttelimme kuitenkin vähän niitä näitä. 
Hänen vaimonsa osa ei myöskään ole helppo. Ovathan he jo olleet yhdessä vuosikymmenet. Millainen sisäinen taisto hänelläkin on tilanteesta. Millaisen tyhjyyden hänen miehensä lähtö häneen jättäisikään. Emme kukaan voi sanoa muuta, kuin elämä jatkuu kuoleman jälkeen.  Ja muistaa jutella. Mistä vain, kelle vain kenelle pystyy uskoutumaan. 
Voimia teille molemmille. Muuta en kykene sanoisksi pukemaan.
Olemme juoneet kahvin ja menemme vielä hetkeksi makuuhuoneen puolelle istumaan. Keskustelemme jonkin aikaa, kunnes päätämme lähteä. Astelen sängyn viereen. Pyrin pitämään iloisen ilmeen kasvoillani, kumarrun hänen viereensä ja halaan häntä hellästi, mutta kuitenkin lujasti. Tunne vyöry sisälläni, jota olin lukinnut pysymään sisällä, purkautui. Itkuisella äänellä sanoin vain: "moikka" Puoliksi kuiskaten. En halunnut hyvästellä, mutta en pystynyt myöskään sanomaan nähdään. Astelemme eteiseen ja halaan oikein lujasti hänen vaimoaan. Yritän olla itkemättä kun käven ulos ovesta ja huikkaan vielä kerran moikka. 
En tiedä olenko enne ollut näin vaikeassa tilanteessa. Kerran aikaisemmin, kun pappani teki lähtöään, olen kokenut saman. Mutta en sielloin osannut käsitellä asiaa sanoin kuin nyt. Olin silloin kuitenkin sen verran nuorempi. En osannut uskoa että ne olivat viimeiset hyvästit. Ja niin en aio nytkään uskoa.
Kuoleman jälkeenkin on elämä jatkunut ja tulee jatkumaan kuten ennenkin. Nyt tällä hetkellä se on vain niin vaikea uskoa.

Tämä kirjpoitus on omistettu ihanalle pariskunnalle ja toivon voimia koko sydämestäni teille molemmille<3

Aamu, tietokone ja kahvikuppi ja onnen oivallus

Musiikki soi youtubesta, selailen netissä facebookkiani ja vilkaisen kännykästäni instagramiani ja mieleen muistuu blogini. Voisi taas kirjoittaa jotain pitkästä aikaa, mutta mitä? Ajatuksia vai tapahtumia? Päädyin molempiin.
Lueskeltuani hetken vanhoja blogi tekstejäni, mieleeni muistui vaikeita asioita, menneestä. Ne ovat onneksi menneitä. Voisi olla aika kirjoittaa positiivisesti. Katson sinistä kahvikuppia oikean käteni vieressä. Otan kupin käteeni. Kahvini on jo haalennut lähes kylmäksi. Kävelen keittiöön ja kaadan haalenneen kahvini päälle lämmintä kahvia. Tallustelen takaisin olohuoneeseen ja istahdan tietokonepöydän äärelle. Nousen uudestaan ja kävelen makuuhuoneen läpi parvekkeen ovelle ja vedän turkoosit tossut jalkaan ja astelen parvekkeelle tupakalle. Kadulta kuuluu tavalliseen tapaan liikenteen ja ihmisten hälyä. Tällä kertaa melumassaan sekoittuu ambulanssin ääni. 

Istahdan takaisin koneen äärelle ja jatkan kirjoittamista, miettimistä. 
Miten niin pieneen elämään mahtuu niin pienessä ajassa niin paljon? Olemme saaneet rakennettua omasta mielestäni meille toimivan, sopivan, ihanan pienen perheen. Kumppani ja hänen ihana, suloinen lapsensa. Aina kaikki ei ole ollut helppoa tai yksiselitteistä. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki on viimein lähtemässä lopullisesti oikeaan suuntaan, hyvään sellaiseen. Kaksivuorotyöni valitettavasti syö oman aikansa meidän yhteisestä ajastamme. Ja pitäisi vielä saada itsestään sen verran niskasta kiinni että jaksaisin osallistua enemmän arkeen. Eiköhän kaikki helpotu, kun masennuksen poikasenikin väistyy tulevan kevään myötä. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa edes pienistä asioista kiinni viimeaikoina ja se on auttanut jaksamaan tekemään pieniäkin asioita, kuten kaupassa käyminen. Onneksi kumppanini jaksaa ymmärtää ja tukea. Ymmärrys ja tukeminen molemminpuolisesti tuntuu toimivan. 
Kaikki tämä tuntuu toimivan ja antaa minulle energiaa nousta sängystä. En vaihtaisi tätä elämää muuhun. Yhteen kuuluvuuden tunne ja se että jokin välittää, riittää pitämään minut onnellisena. 
Olen aina ajatellut etten voisi olla onnellinen ilman hienoa autoa, ilman suurta maallista omaisuutta. Kuvitella, että kumppanini lapsen minulle suoma hymy saa minut tuntemaan itseni onnelliseksi ja onnistuneeksi. Ei ole parempaa tunnetta kuin tuo edella mainitsemani hymy. Ehkä se sittenkin on totta, että onni rakentuu pienistä asioista, arkemme ympärillä. Ei tarvitse olla mitään erityistä. 
Onnen löytäminen elämääni on ollut vaikea ja raskas tie. Ja varsinkin ymmärtäminen, mistä onni koostuu. Jos olisin aikaisemmin oivaltanut nämä, olisin ollut onnellinen koko ajan. 

Keittiössä kilisee astiat. Kävelen keittiöön ja totean hänelle, että minä tiskaan. Näillä tämä lähtee kulkemaan. Pieni suuri askel, kohti suurempaa.

Ei enää

Kun minun opinnot keskeytettiin, elämäni oli silloin sekasin. Kävin joka ilta baareissa ja olin juomassa pikkutunneille asti. Päivät vain nukuin. Elämä oli pelkkää alkoholia ja tupakkaa ja pakkomielteistä juomista ja sipseillä elämistä. Paino heittelehti epämääräisen syömisen ja jatkuvan juomisen mukana. En jaksanut olla päiviä hereillä, en jaksanut käydä koulussa ja minulle tuli omantunnon tuskia, jos en lähtenyt juomaan. Karaoken laulamisesta tuli kuin harrastus. Miehet ja naiset vaihtu joka ilta. Mutta onneksi, joka aamu heräsin omasta sängystäni.. Yksin. Ajatukseni pyöri viinan käryn ja tupakankatkuisen baarin ympärillä. Olin ahdistunut, mieleni oli sekava. Mitä tein edellisenä iltana? En jaksanut välttämättä edes nousta sängystä ennen baariin lähtöä. Laittautua ja meikata kuitenkin jaksoin. Joka ilta. Rahat kävi vähiin, ja sit sitä vain piti keksiä aina jostain: "hei pystyks vippaa mulle 30 egee," "hei tarvitsisin kauppa rahaa.." kavereilta tuli näin pummittua. Kukaan ei oikeasti tiedä millaista  elämäni silloin oli. Porukoille valehtelin päin naamaa: "et joo koulus ja työharjoitteluis olin ollut." 
Pikkutunneilla kotiin pääsytyäni, olin yleensä hyvin  humalassa. Sain aina joltain kundilta tai muijalta lisää juotavaa, kun omat rahat loppuivat. Jos en kuitenkaan mielestäni ollut tarpeeksi humalassa, korkkasin vielä kotonakin. Loppu viimein nukahdin aina kyyneleet silmissäni miettien, et mitä helvettiä oikein olen itselleni tehny. Ei ollu ketään kenelle olisi puhunt.
Koulusta oli annettu hyvät mahdollisuudet saada itseni tolpilleni keskeytyksen aikana. En niitäkään käyttäny. Koulussahan opettajat alkoi huolestua minun opiskeluista ja kyselivät, että miksi en saa itseäni enään kouluun asti. Niille selitin vain "uniongelmista." Se meni läpi. 

Kaiken itsekeskeisyyden ja elämäni pilaamisen keskellä, jokin sai mut onneks ajattelemaan, että en voi jatkaa näin. Olin yhden illan poissa baarista. Se tuntui kauhealta. Sitten olin vielä toisen ja kolmannenkin illan poissa baarijakkaralta. Tuntui, kuin olisin pettänyt itseni. Näin jälkeen päin ajateltuna ei mikään terve reaktio. Jatkoin sillä linjalla, etten mene baariin, etten juo. Olo koheni ja aloin  saada uni- ja ruokailu rytmistäni kiinni. Sitä kesti ehkä 2 vk. Sitten tuli Minnalta puhelu et lähtisinkö messiin bilettää. En edes ehtinyt miettiä, kun suusta tuli jo, että "tietty lähden!" Siitä sitten se putki jatkui taas. Sitä jatkui ehkä kuukauden tai vähän enemmän. Yhtenä aamuna, kun heräsin. Ensimmäinen ajatus oli että:" mitä vi***a?!" Olin taas retkahtanut. Jokin päässäni käski nousemaan siitä sängystä. Aloin soitella kavereille, joiden kanssa olin ennen kierrettä pyöriny. Kukaan ei enään halunnut olla kanssani tekemisissä. En aluksi ymmärtänyt, että miksi. Pikku hiljaa aloin kasata ajatuksiani ja ymmärsin et minussa on ollut aika paljonkin vikaa. Olin feidannut itselleni tärkeitä kavereita juopottelun takia. Ja nyt olin yksin.
Yksin oleminen sai taas ahdistuneeksi, olin pettynyt itseeni. En tiennyt mitä pitäisi tehdä. Tuli riittämättömyyden tunne, aloin lähes vihaamaan itseäni. 
Kaiken ajatusmyllerryksen keskeltä nostin itseni. Päätin, etten voi jäädä neljän seinän sisään murehtimaan mennyttä. Se oli jo tehty, eikä sitä pystynyt peruuttamaan. Lähdin ovesta ulos, painoin hissin viidenteen kerrokseen. Astun hissiin, minulla oli kamera kädessä. Painoin napista pohja kerrokseen. Astuin ulko-ovesta ulos. Minulle tuli hyvä olo. Vain siksi että pääsin ulko-ovelle asti. Lähdin muutama askel kerrallaan eteenpäin. Päädyin kallioselle metsälle. Aloin napsimaan kuvia, toinen toisensa perään. Silmän räpäyksessä, tunsin kasvoillani jotain outoa. Se oli hymy. Oikea, onnellisuuden hymy. 

Sitä hymyä tanä päivänä miettiessäni, olen onnellinen. Se taisi nostaa minut lopullisesti ylös itselleni kaivamastani kuopasta. 

Ja nyt minulla on syy pitää itseni erossa kaikesta tuosta<3

Valoa?

Istun keittiössäni.Tuijotan tyhjyyttä. Kun hän lähti, ympärille jäi vain pelkkää tyhjyyttä. Mutta tällä kertaa se tyhjyys ei ole ahdistavan musta, loputon kuilu. Tämä tyhjyys on valkoista, hyvää tyhjyyttä. Kaipausta, rakkautta, eloa täynnä. Tyhjyyskin voi siis tuntua hyvälle. Tämä on euforista tyhjyyttä, jossa olemisesta nautin. Tämä valkoinen "maailma," on odotusta, onnea ja toivoa täynnä. Tämä näyttää muistoistani ilon hetkiä, onnen hetkiä, rakastamiani hyviä muistoja. Tästä en halua palata menneeseen. Olen löytänyt. Olen löytänyt jotain vanhaa ja menetettyä, jotenkin uudenlaisen tunteen. Se on onnellisuus.. Ilo. Oloni ei ole enää ahdistunut. Olen vapaa.

Pysähdyn miettimään. Onko tämä nyt se uusi puhdas sivu, jolle voin alkaa kirjoittaa uutta elämää? Onko tämä se oikea "kultainenkeskitie?" Outo lämpö valtaa mieleni ja kehoni. Tämä saattaisi olla uuden hyvän alku. Miinua alkaa itkettää, mutta en ole surullinen. Mietin kaikkia menettämiäni ihmisiä, heillä on nyt parempi olla. En ole heille enään vihainen tai katkera.

Nousen ylös, katson ikkunasta. Enää ei näy harmautta. Kirkas päivä, joka tuo valoa, muuten pimeään huoneistoon. Mieleni halajaa ulos. Kävelen kohti parvekkeen ovea, avaan oven, pitelen valkoisesta kahvasta kiinni ja vaivihkaan hitaalla askeleella astun parvekkeelle. Ulkoilmakaan ei ole koskaan tuntunut näin hyvälle. Vetäydyn takaisin sisälle, kävelen, miltein juoksen eteiseen. Laitan mustat valkonauhaiset kengät jalkaan, heitän nahkatakkini päälle, ja pipon päähän. Otan avaimet ja ryntään rappukäytävään. Yleensä menen hissillä, mutta ajattelen, että portaat juoksemalla pääsen nopeammin. juoksen viidennestä kerroksesta portaat alas ulko-ovelle asti. Avaan oven ja astun ulos. Aivan uskomatonta miten ihanalta voikaan tuntua. Vain se että lähtee ulkoilmaan. muutaman hitaan askeleen jälkeen, lähden juoksuun kohti metsää. Tällä kertaa en juokse mitään pakoon. En menneisyyttä, en ahdistusta, en mitään. Juoksen aivan kuin yrittäisin ottaa kiinni jotain. juoksen kallioden ja metsän poikki, kohti korkeaa mäkeä. Mäen laella tunnen saavuttaneeni sen, sain siitä kiinni. en vain tiedä mistä, mutta tiedän että tämä on hyvää eikä pahaa. Näen mäen päältä koko kaupungin. Istahdan kalliolle, olen onnellisempi kuin koskaan. Näen merelle asti. Tuijotan merta.. Ja näen siellä koko tulevaisuuden. Katson itseäni kuin peilinkautta.

Sain sen kiinni. Olen onnellinen..

Vain elämää

Iltapäivä mennyt istuskellessa ja nettiä selaamalla. Samaa tylsyyttä siis taas päivästä toiseen. Lisää taas kahvia, ja parvekkeelle tupakalle. Istahdan takaisin röökin jälkeen koneen äärelle. Avaan uuden välilehden, ja alan selaamaan vanhoja blogi tekstejäni. Huomaan etten oikeastaan ikinä kirjoita juuri siiitä mitä sillä hetkellä teen vaan kelaan vanhoja päivien tapahtumia ja kirjoitan niitä nykyisessä muodossa. Tosin siitähän saattaisi tulla aika tylsää luettavaa jos kirjoittaisin siitä mitä juuri sillä hetkellä teen. Pelkkää Koneella olo tekstiä ja muutamia päivän juttuja. Tosin oikeastaan mistä elämäni tuntuu koostuvan? Turhasta "draamasta," päivittäisestä ketutuksesta, koulussa istumisesta ja koneella olosta. Tupakan polttamisesta ja kahvin juomisesta. Ehkä joskus jopa minäkin saatan kaivata vaihtelua elämääni, tavalla tai toisella. Ei vain oikein tiedä, että miten..
Jos joku osaisi auttaa löytämään uuden suunnan elämälle? Vaihtelua jokaiseen päivään ja päivittäisiin rutiineihin. Tupakan voisi varmaan vaihtaa purkkaan, kahvin teehen, koneen kirjoihin ja draaman vain voisi päästää toisesta korvasta sisään ja samalla toisesta ulos. siinäkin toki olisi vaihtelua. Mutta kaipaan suurempia muutoksia. Jotain täysin erilaista mutta mitä..?

Elämän pimeys ja valo

Elämässä tulee monenlaisia seikkailuja. Kavereiden, ystävien ja itsensä kanssa, mitä yllättävimmillä tavoilla. Olin onnellinen kunnes hän lähti elämästä. Minulla oli perhe ja ystävät tukena. Kun hän katosi elämästäni, pitkälle alamäelle ei tuntunut näkyvän loppua. Tipuin mustaan pohjattomaan kuiluun ja kuilun pohjaa ei näkynyt missään. Vajosin aina vain alemmas ja alemmas. Tuntui, ettei sille näkynyt loppua. Masennukseni oli kuin musta verho ympärilläni, ilman värien vaihteluja. Aina vain se musta verho, verho jota ei pystynyt avaamaan sisäpuolelta. Muutamat, vain harvat pystyivät raottamaan synkkää verhoa, nähdäkseen sen sisään. Itsekään en enää tiennyt millainen olin, en nähnyt itseäni peilistäkään. Pelkkää pimeyttä silmän kantamattomiin. Ja niistä muutamista, vain pari auttoivat nostamaan sen verhon ympäriltäni.
Nämä muutamat henkilötkin tulivat elämääni aivan yllättäen takaisin. Ilman yhtään varoituksen sanaa. En pysty kuvailemaan tunnetta, kun pikku hiljaa joku rakentaa tikkaita minulle, jotta pääsen pois kuilusta. Askel askeleelta olen taas lähempänä todellisuutta, onnellisuutta, valoisuutta. Olisiko pitänyt uskoa, että joku vielä pystyy auttamaan? Itse en enää uskonut, mutta jotkut uskoivat pystyvänsä siihen ja onnistuvatkin myös siinä. 

Tässä taas kahvikupillisen ääressä kirjoitellessa, uudenlainen perhe ympärillä.. Elämä alkaa taas pikku hiljaa hymyilemään tähänkin risukasaan. Uusi usko elämään on omituinen tunne. Vanhan haluan sulkea ulkopuolelle elämästäni. Tekoni, sanomiseni, entiset ystävät, menneet päivät ovat minulle enää vain historiaa. En välitä enää. Tulevaisuus on se; joka antaa ihmiselle uskoa uuteen aamuun. 

Juon kahvini loppuun taustalla soi -haloo helsinki maailma on on tehty meitä varten-.

Olen ajatellut viime aikoina paljon menneisyyttäni. Ja muistoja. Parasta on jättää kaikki taakse ja aloittaa kaikki alusta puhtaalta pöydältä ilman ennakkoluuloja, ilman että kukaan tuntee tai tietää taustojani. Kerron itse sen, mitä kerrottavana on. Älkää enää sekaantuko asioihini. Ette tunne minua enää. Nämä ihmiset auttavat minua pääsemään entisestä. Älkää viekö heitä minulta. Ei varmaan ole paljoa pyydetty? Joillekin se ehkä on liian suuri pyyntö. Se ei ole ongelmani. En enää kuuntele tai luota. Teen itse omat päätökseni, ilman muiden "apua." Osaan ja haluan selvytyä itse. Haluan näyttää teille ennakkoluuloisille, että aion onnistua edes jossain. Ja se on elämäni. Ja vain minun elmäni. Olen oman elämäni päähenkilö. Ja arvostan sitä että saan kirjoittaa itse oman elämäni tarinan. Minulta saatte myös arvostusta takaisin, tehkää muille niinkuin haluaisitte itsellenne tehtävän. Kiitos ja kuittaus.

Aamutkin voivat olla kivoja

Pyöräilen kouluunpäin. Vihdoinkin lämmin kevät tuuli puhaltaa kasvoilleni. Tätä on odotettu. Kevättä. Musiikin soidessa kuulokkeista, katselen samalla ympärilleni ja toivon että puihin ja pensaisiin tulisi pian lehdet, jotta alkaisi näyttää kesältä. Aurinko lämmittää kasvoja ja nahkatakin kanssa alkaa tulla kuuma pyöräillessä. Varma kevään merkki. Pääsen kouluun asti, laitan pyöräni siniseen, katokselliseen pyörätelineeseen ja lukitsen pyöräni. Kävelen koulun aulaan ja siitä suoraan kahvioon, ostan kahvin ja kävelen takaisin ulos pyörätelineille. Istahdan keltaiselle penkille, jos sitä nyt enää keltaiseksi voi sanoa, kun maalit ovat kuluneet lähes olemattomiin. Otan taskusta tupakan ja sytytän. Nautin lämpimästä aamusta kahvin ja tupakan kera. 
Samalla mietin, että minne luokkaan pitäisi mennä. Soitan Roosalle ja kysyn, ei hänkään tiedä ja hän on vasta tulossa ja hän käskee odottaa pyörätelineillä. Odotan siis niin kauan, että hän tulee. 
Roosa saapui ja lähdimme kävelemään takaisin sisälle, etsimään luokkaamme. Tunnin alkua odotellessa luokan edessä vaihdamme viikonlopun kuulumiset nauramme toistemme jutuille ja rentoudumme ennen tunnin alkua sopivasti. 
Hetken hiljaisuuden aikana ehdin miettiä että tämä on selvästikin ollut mukavin aamu pitkään aikaan. Ilman murehtimisia ja ongelmia. Heräsin hyvin ja nopesti, ilman sähläämistä ja torkuttamista, ilman kiirettä. Jatkuisipa viikko näin.
Opettaja saapuu luokan eteen. Nostamme itsemme ylös, laukkujen ja takkien kanssa. kävelemme luokkaan, istumme paikoillemme ja alamme keskittyä taas kouluun.

Vappuna

 Istun linja-autossa, hän on vieressä. Hän ei puhu, ei sano sanaakaan. Painan kuulokkeet korville ja musiikki soimaan. Lähestymme Turun satamaa. Uusi laiva odottaa lähtöä Ruotsiin. Risteilylle taas pitkästä aikaa. Terminaalissa on kaiken kirjavaa väkeä, suomalaisia, ruotsalaisia, kiinalaisia, japanilaisia, ja monista muista maista.  Kävelemme kohti porttia numero viisi. Ovet avutuvat ja tungosen läpi laivaan. Uuden laivan tuoksu on huumaava. Ei ole sitä tavanomaista tunkkaista hajua. Viemme tavarat hyttiin ja suuntaamme kannelle sen jälkeen. Katsomme, kun laiva lähtee. 
Lähdöstämme on nyt noin 2 tuntia aikaa. Muutaman snapsin jälkeen, alkaa olla taas tavanomaisen hauskaa. Ympärillämme menee ja tulee ihmisiä. Iltaa kohti mentäessä siirrymme baarin puolelle ja sen jälkeen tanssilattialle. Ilta sujuu hyvin. Muutamaa sanaharkkaa lukuunottamatta. 
Muutama ventovieras istuu pöytäämme juttelemaan ja hetken puhuttuaan poistuvat. Minulla ainakin oli mukavaa. Kamerakin tuli tarpeeseen kuvia otettaessa. Illan päätteeksi baarin ovet menee kiinni ja meidän on poistuttava. Laiva keinuu ja me keinumme sen mukana kohti hyttiä.

Hassua, että matka on jo ohi. Toivon pääseväni useammin irtautumaan arkielämästä. Kotona makoilu ja kahvin juonti alkaa ja tuntua harvinaisen tylsältä. Onhan se kuitenkin ihan normaalia jos haluaa välillä muutakin kuin samaa jokapäiväistä aneemista rutiinia noudattaa. Jumitan katseeni valkoisiin "keittiön"verhoihini ja jatkan kahvini hörppimistä.

Harmautta

Istuudun koneelle, jään miettimään hänen sanojaan. Sanat voivat satuttaa paljon, muistot voivat tehdä kipeäksi ja viedä pysyvästi menneeseen. Joka päivä, astun eteenpäin varmoin askelin minne ikinä kuljenkaan. Toivoen, että ne askeleet jotka kuljen, veisivät minut takaisin niihin hetkiin joita muistelen, mutta niin, että elän niissä tänäkin päivänä. Tiedän syvällä itsessäni, ettei se onnistu koskaan. Kuuntelen Helloweenin biisiä - If i knew- ja vaihdan biisin, Helloween- Forever and one-
Palaan mielessäni aikoihin, joita ei enää ole. Elämä voi muuttua sekunnissa huonoon, mutta kun se muuttuu hyvään, se on pitkä tie. Elämän pohjalla on rankkaa ja tuskaista kulkea. Mutta sekin on kuljettava loppuun asti.
Katson ulos huoneistoni ikkunasta, miettien miten voi kaikki kääntyä ympäri yhdessä päivässä. Elämässä on usein hauskoja hetkiä, mutta tuntuu kuin ne hautautuisivat depression täyteisten hetkien alle. Hyvät, ihanat muistot hautautuvat enää harmauteen ja tuhottuihin unelmiin. 
Nousen koneen vierestä, lähden keittiöön keittämään kahvia. Odotan kahvia, palaan hetkeksi koneelle, ajatukset tyhjinä, mitään sanomattomina istun ja tuijotan koneeni näyttöä. Selaan yhteisiä kuviamme, kyyneleet hiipivät väkisinkin silmille. 
Niin paljon hyvää, niin paljon pahaa. Palaan keittiöön hakemaan kahvia. Pyyhin kyynelet silmiltäni. Tartun ensimmäiseen kuppiin, joka käteen sattuu tiskikaapista. I Love You mukini.. Onko tämä jo kohtalon ivaa? Kaadan kahvin sinne, sen enempää miettimättä. Laitan feikki "croksini" jalkaan, avaan parvekkeen oven, otan tupakka askin parvekkeen lasipöydältä ja istuudun vanhaan rottinkituoliini sytyttämään tupakan.
Istun pitkän aikaa miettien kulunutta kuukautta. Mtä vielä voi tehdä väärin? Ei kai mitään. Tuijotan parvekkeeltani alapuolellani ohitse kulkevia ihmisiä, kukaan heistä ei hymyile. Kaikki ovat vakavia. Kasvot ilmeettömät, kuin aaveilla. Ehken olekaan ainut, joka on hukkunut harmauteen. Kuulokkeet korvillani, tapan itseäni lisää kuuntelemella yhteistä lauluamme. -Adore you- Ilmeeni on tyhjempi kuin koskaan..  Olen päättänyt olla itkemättä.. Se ei oikein tunnu onnistuvan. Nousen rottinkituoliltani, heitän tupakkani tuhkakuppiin ja kipuan sisälle vaivalloisen oloisena. Koskaan ei ole mikään ollut yhtä tyhjänä sisälläni kuin nyt.  
Kaikesta huolimatta, minulla on velä jotain. Minuuteni on tallella. Tiedän edelleen kuka olen mikä haluan olla, se antaa minulle voimaa jatkaa tätä harmaata arkea vahvoin askelin eteenpäin vaikka olisin kuinka rikki. Kettiöön päästyäni alan käyttää turhautuneisuuttani tiskaamisen ja pölyjen pyyhkimiseen. Päätän lopettaa murehtimisen ja hukuttautua sohvalle peiton alle ja turruttaa mieleni suklaalla ja huonoilla saippuasarjoilla. 

Kevättä kohti taas

Kulkiessani kohti koulua,
katson kanaalin. Jäät ovat sulanneet.
Kylmä tuuli puhaltaa takaa.
Ihan syksyinen tunnelma. Askel askeleelta kuljen eteenpäin.

Lasken laattoja jalkakäytävältä jalkojeni alta. 
Kadut on lakaistu hiekoista,
asfaltoitu pyörätie näyttää houkuttelevalta. 
Lasken skeittilaudan kädestäni maahan, 
jatkan matkaa rullaten.
Tuuli antaa lisää vauhtia. Väistelen kaivon kansia ja
tuulen lennättämiä oksia ja risuja pyörätiellä.

Koulu lähestyy metri metriltä. Hyppään pois laudan päältä ja
kävelen sen kanssa aulaan ja sieltä naulakoille.
Ripustan takkini naulakkoon, 
jätän myös skeittilaudan naulakoille. 

Ja taas uusi päivä on alkanut. Mutta miten se loppuu?