Ei enää

Kun minun opinnot keskeytettiin, elämäni oli silloin sekasin. Kävin joka ilta baareissa ja olin juomassa pikkutunneille asti. Päivät vain nukuin. Elämä oli pelkkää alkoholia ja tupakkaa ja pakkomielteistä juomista ja sipseillä elämistä. Paino heittelehti epämääräisen syömisen ja jatkuvan juomisen mukana. En jaksanut olla päiviä hereillä, en jaksanut käydä koulussa ja minulle tuli omantunnon tuskia, jos en lähtenyt juomaan. Karaoken laulamisesta tuli kuin harrastus. Miehet ja naiset vaihtu joka ilta. Mutta onneksi, joka aamu heräsin omasta sängystäni.. Yksin. Ajatukseni pyöri viinan käryn ja tupakankatkuisen baarin ympärillä. Olin ahdistunut, mieleni oli sekava. Mitä tein edellisenä iltana? En jaksanut välttämättä edes nousta sängystä ennen baariin lähtöä. Laittautua ja meikata kuitenkin jaksoin. Joka ilta. Rahat kävi vähiin, ja sit sitä vain piti keksiä aina jostain: "hei pystyks vippaa mulle 30 egee," "hei tarvitsisin kauppa rahaa.." kavereilta tuli näin pummittua. Kukaan ei oikeasti tiedä millaista  elämäni silloin oli. Porukoille valehtelin päin naamaa: "et joo koulus ja työharjoitteluis olin ollut." 
Pikkutunneilla kotiin pääsytyäni, olin yleensä hyvin  humalassa. Sain aina joltain kundilta tai muijalta lisää juotavaa, kun omat rahat loppuivat. Jos en kuitenkaan mielestäni ollut tarpeeksi humalassa, korkkasin vielä kotonakin. Loppu viimein nukahdin aina kyyneleet silmissäni miettien, et mitä helvettiä oikein olen itselleni tehny. Ei ollu ketään kenelle olisi puhunt.
Koulusta oli annettu hyvät mahdollisuudet saada itseni tolpilleni keskeytyksen aikana. En niitäkään käyttäny. Koulussahan opettajat alkoi huolestua minun opiskeluista ja kyselivät, että miksi en saa itseäni enään kouluun asti. Niille selitin vain "uniongelmista." Se meni läpi. 

Kaiken itsekeskeisyyden ja elämäni pilaamisen keskellä, jokin sai mut onneks ajattelemaan, että en voi jatkaa näin. Olin yhden illan poissa baarista. Se tuntui kauhealta. Sitten olin vielä toisen ja kolmannenkin illan poissa baarijakkaralta. Tuntui, kuin olisin pettänyt itseni. Näin jälkeen päin ajateltuna ei mikään terve reaktio. Jatkoin sillä linjalla, etten mene baariin, etten juo. Olo koheni ja aloin  saada uni- ja ruokailu rytmistäni kiinni. Sitä kesti ehkä 2 vk. Sitten tuli Minnalta puhelu et lähtisinkö messiin bilettää. En edes ehtinyt miettiä, kun suusta tuli jo, että "tietty lähden!" Siitä sitten se putki jatkui taas. Sitä jatkui ehkä kuukauden tai vähän enemmän. Yhtenä aamuna, kun heräsin. Ensimmäinen ajatus oli että:" mitä vi***a?!" Olin taas retkahtanut. Jokin päässäni käski nousemaan siitä sängystä. Aloin soitella kavereille, joiden kanssa olin ennen kierrettä pyöriny. Kukaan ei enään halunnut olla kanssani tekemisissä. En aluksi ymmärtänyt, että miksi. Pikku hiljaa aloin kasata ajatuksiani ja ymmärsin et minussa on ollut aika paljonkin vikaa. Olin feidannut itselleni tärkeitä kavereita juopottelun takia. Ja nyt olin yksin.
Yksin oleminen sai taas ahdistuneeksi, olin pettynyt itseeni. En tiennyt mitä pitäisi tehdä. Tuli riittämättömyyden tunne, aloin lähes vihaamaan itseäni. 
Kaiken ajatusmyllerryksen keskeltä nostin itseni. Päätin, etten voi jäädä neljän seinän sisään murehtimaan mennyttä. Se oli jo tehty, eikä sitä pystynyt peruuttamaan. Lähdin ovesta ulos, painoin hissin viidenteen kerrokseen. Astun hissiin, minulla oli kamera kädessä. Painoin napista pohja kerrokseen. Astuin ulko-ovesta ulos. Minulle tuli hyvä olo. Vain siksi että pääsin ulko-ovelle asti. Lähdin muutama askel kerrallaan eteenpäin. Päädyin kallioselle metsälle. Aloin napsimaan kuvia, toinen toisensa perään. Silmän räpäyksessä, tunsin kasvoillani jotain outoa. Se oli hymy. Oikea, onnellisuuden hymy. 

Sitä hymyä tanä päivänä miettiessäni, olen onnellinen. Se taisi nostaa minut lopullisesti ylös itselleni kaivamastani kuopasta. 

Ja nyt minulla on syy pitää itseni erossa kaikesta tuosta<3