Musiikki soi youtubesta, selailen netissä facebookkiani ja vilkaisen kännykästäni instagramiani ja mieleen muistuu blogini. Voisi taas kirjoittaa jotain pitkästä aikaa, mutta mitä? Ajatuksia vai tapahtumia? Päädyin molempiin.
Lueskeltuani hetken vanhoja blogi tekstejäni, mieleeni muistui vaikeita asioita, menneestä. Ne ovat onneksi menneitä. Voisi olla aika kirjoittaa positiivisesti. Katson sinistä kahvikuppia oikean käteni vieressä. Otan kupin käteeni. Kahvini on jo haalennut lähes kylmäksi. Kävelen keittiöön ja kaadan haalenneen kahvini päälle lämmintä kahvia. Tallustelen takaisin olohuoneeseen ja istahdan tietokonepöydän äärelle. Nousen uudestaan ja kävelen makuuhuoneen läpi parvekkeen ovelle ja vedän turkoosit tossut jalkaan ja astelen parvekkeelle tupakalle. Kadulta kuuluu tavalliseen tapaan liikenteen ja ihmisten hälyä. Tällä kertaa melumassaan sekoittuu ambulanssin ääni.
Istahdan takaisin koneen äärelle ja jatkan kirjoittamista, miettimistä.
Miten niin pieneen elämään mahtuu niin pienessä ajassa niin paljon? Olemme saaneet rakennettua omasta mielestäni meille toimivan, sopivan, ihanan pienen perheen. Kumppani ja hänen ihana, suloinen lapsensa. Aina kaikki ei ole ollut helppoa tai yksiselitteistä. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki on viimein lähtemässä lopullisesti oikeaan suuntaan, hyvään sellaiseen. Kaksivuorotyöni valitettavasti syö oman aikansa meidän yhteisestä ajastamme. Ja pitäisi vielä saada itsestään sen verran niskasta kiinni että jaksaisin osallistua enemmän arkeen. Eiköhän kaikki helpotu, kun masennuksen poikasenikin väistyy tulevan kevään myötä. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa edes pienistä asioista kiinni viimeaikoina ja se on auttanut jaksamaan tekemään pieniäkin asioita, kuten kaupassa käyminen. Onneksi kumppanini jaksaa ymmärtää ja tukea. Ymmärrys ja tukeminen molemminpuolisesti tuntuu toimivan.
Kaikki tämä tuntuu toimivan ja antaa minulle energiaa nousta sängystä. En vaihtaisi tätä elämää muuhun. Yhteen kuuluvuuden tunne ja se että jokin välittää, riittää pitämään minut onnellisena.
Olen aina ajatellut etten voisi olla onnellinen ilman hienoa autoa, ilman suurta maallista omaisuutta. Kuvitella, että kumppanini lapsen minulle suoma hymy saa minut tuntemaan itseni onnelliseksi ja onnistuneeksi. Ei ole parempaa tunnetta kuin tuo edella mainitsemani hymy. Ehkä se sittenkin on totta, että onni rakentuu pienistä asioista, arkemme ympärillä. Ei tarvitse olla mitään erityistä.
Onnen löytäminen elämääni on ollut vaikea ja raskas tie. Ja varsinkin ymmärtäminen, mistä onni koostuu. Jos olisin aikaisemmin oivaltanut nämä, olisin ollut onnellinen koko ajan.
Keittiössä kilisee astiat. Kävelen keittiöön ja totean hänelle, että minä tiskaan. Näillä tämä lähtee kulkemaan. Pieni suuri askel, kohti suurempaa.
