Elämässä tulee monenlaisia seikkailuja. Kavereiden, ystävien ja itsensä kanssa, mitä yllättävimmillä tavoilla. Olin onnellinen kunnes hän lähti elämästä. Minulla oli perhe ja ystävät tukena. Kun hän katosi elämästäni, pitkälle alamäelle ei tuntunut näkyvän loppua. Tipuin mustaan pohjattomaan kuiluun ja kuilun pohjaa ei näkynyt missään. Vajosin aina vain alemmas ja alemmas. Tuntui, ettei sille näkynyt loppua. Masennukseni oli kuin musta verho ympärilläni, ilman värien vaihteluja. Aina vain se musta verho, verho jota ei pystynyt avaamaan sisäpuolelta. Muutamat, vain harvat pystyivät raottamaan synkkää verhoa, nähdäkseen sen sisään. Itsekään en enää tiennyt millainen olin, en nähnyt itseäni peilistäkään. Pelkkää pimeyttä silmän kantamattomiin. Ja niistä muutamista, vain pari auttoivat nostamaan sen verhon ympäriltäni.
Nämä muutamat henkilötkin tulivat elämääni aivan yllättäen takaisin. Ilman yhtään varoituksen sanaa. En pysty kuvailemaan tunnetta, kun pikku hiljaa joku rakentaa tikkaita minulle, jotta pääsen pois kuilusta. Askel askeleelta olen taas lähempänä todellisuutta, onnellisuutta, valoisuutta. Olisiko pitänyt uskoa, että joku vielä pystyy auttamaan? Itse en enää uskonut, mutta jotkut uskoivat pystyvänsä siihen ja onnistuvatkin myös siinä.
Tässä taas kahvikupillisen ääressä kirjoitellessa, uudenlainen perhe ympärillä.. Elämä alkaa taas pikku hiljaa hymyilemään tähänkin risukasaan. Uusi usko elämään on omituinen tunne. Vanhan haluan sulkea ulkopuolelle elämästäni. Tekoni, sanomiseni, entiset ystävät, menneet päivät ovat minulle enää vain historiaa. En välitä enää. Tulevaisuus on se; joka antaa ihmiselle uskoa uuteen aamuun.
Juon kahvini loppuun taustalla soi -haloo helsinki maailma on on tehty meitä varten-.
Olen ajatellut viime aikoina paljon menneisyyttäni. Ja muistoja. Parasta on jättää kaikki taakse ja aloittaa kaikki alusta puhtaalta pöydältä ilman ennakkoluuloja, ilman että kukaan tuntee tai tietää taustojani. Kerron itse sen, mitä kerrottavana on. Älkää enää sekaantuko asioihini. Ette tunne minua enää. Nämä ihmiset auttavat minua pääsemään entisestä. Älkää viekö heitä minulta. Ei varmaan ole paljoa pyydetty? Joillekin se ehkä on liian suuri pyyntö. Se ei ole ongelmani. En enää kuuntele tai luota. Teen itse omat päätökseni, ilman muiden "apua." Osaan ja haluan selvytyä itse. Haluan näyttää teille ennakkoluuloisille, että aion onnistua edes jossain. Ja se on elämäni. Ja vain minun elmäni. Olen oman elämäni päähenkilö. Ja arvostan sitä että saan kirjoittaa itse oman elämäni tarinan. Minulta saatte myös arvostusta takaisin, tehkää muille niinkuin haluaisitte itsellenne tehtävän. Kiitos ja kuittaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti